Elän kuin kissa. Aamulla, kun herään, säntään joko vessaan pissalle tai juomaan vettä, kumpi tuntuu kiireellisemmältä. Sen jälkeen palaan sänkyyn kellistelemään, ehkä venyttelenkin. Sitten peseydyn ja menen ikkunalle katsomaan, mitä maailmalla tapahtuu. Kotiseudullani pienoinen ruuhka arkiaamuisin ei ikinä hiljenny. Liikenteen seassa ambulanssi pyrkii aina silloin tällöin pillit ujeltaen eteenpäin ohi autojen ja linja-autojen. Seuraan liikennettä. Seuraan ihmisiä. Katselen puita ja erityisesti niissä hyppelehtiviä lintuja ja oravia. Tarkistan myös pihan, jos siellä olisi elämää. Aurinko nousee. Ojentaudun sohvalla mukavaan asentoon: sellaiseen, jossa voi samalla sekä levätä että olla valmiina, jos tilanne niin vaatii.
Levättyäni tietoisena ympäröivästä maailmasta käyn syömässä, juon, käyn vessassa. Harkitsen ulos menoa, mutta koska en ole varma, onko ulkona mukavaa, saatan palata takaisin sohvalle. Ehkä harrastan liikuntaa siirtymällä vauhdikkaasti huoneesta toiseen. Ulkona on kuitenkin kylmä ja ankeaa. Siksi liikun aktiivisesti kotona. Huoneesta toiseen ravaaminen saa vatsani toimimaan, ja ulostan jokapäiväiset kikkareeni. Arkeni säännöllisyys kulminoituu ulosteessa, mikä tapahtuu joka päivä kerran päivässä. Ei sentään kellon tarkasti.
Päädyn pihalle ulkoilemaan vielä, kun on valoisaa. Juoksen nopeasti rappuset alas: en vietä aikaa rapussa, koska en halua tavata naapureita. Riennän lempipaikalleni pihassa ruusupuskien ohi. Istun siinä ja nuuskin tuulenvirettä. Mitä viestejä tuuli kuljettaakaan? Säätila vaikuttaa paljolti siihen, kuinka pitkään viihdyn ulkona. Kun sitten päätän palata takaisin kotiin, juoksen rappuset vielä nopeammin kotiini kuin ne tulin alas. Toimii sekä urheilusta että pelosta tavata naapuri reippaan happihyppelyn jälkeen.
Peseydyn kotiin tultuani, hoidan itseäni, panen karvani ojennukseen. Syön ennen kuin menen taas nukkumaan.
Jos on työpäivä, osallistun satunnaisiin palavereihin ja naputtelen lähinnä tylsistyneitä viestejä kollegoille. Moni ei piittaa kommenteistani tai läsnäolostani. Suhtautuminen on molemminpuolista. Teen nykyään paljon vähemmän töitä kuin silloin, kun koko pandemiahässäkkä alkoi.
Illalla haen vähän hellyyttä. Onhan se ihana, kun joku on läsnä, vieressä tai alla – ihan miten vaan. Usein hyräilen, kun katsomme yhdessä televisiota. Se on onnellinen hetki. Loppuilta kuluu tavanomaisesti: lepoa, ruokaa, juomaa, vessa. Olen tottunut menemään tiettyyn aikaan nukkumaan ja, joskus viikonloppuisin koen rankaksi sen, että menemme myöhemmin nukkumaan. Iltapesun jälkeen ja, kun valot on jo sammutettu, saatan vielä piipahtaa iltapalalla ennen kuin käperryn nukkumaan omalle puolelleni vuodetta. Syvästä unestani huolimatta nousen valppaasti tervehtimään, mikäli omistajani sattuisi heräämään. Odotamme huomista yhtäläisessä mielentilassa samoin aktiviteetein, omistaja ja minä.