Huom. Tämä blogi on kirjoitettu suomeksi ja eurovisioniksi.
Note. Please scroll down to the language version of the Eurovision Song Contest. In case, you wish to explore it in another language, please refer to Google Translator.
Euroviisut – tuo Euroopan musiiikkiviihteen 7-päivää, jota älyköt mollaavat ja silti katsovat – todistaa Euroopan monikulttuurisuuden nykytilaa, siis yhdentyvää Eurooppaa. Kilpailu säihkyy ja räiskyy niin, että beetasalpaajat ja nitrot menevät sekaisin tai vähintään, keskivertokatsojan tajunta kokee migreenin esioireita. Europoppi on parhaimmillaan rytkettä englanniksi. Aina joukkoon mahtuu kapinoivia edustajia, jotka erottautuvat eurooppalaisesta kulttuurista (Ranskan oopperatunnelmainen esitys) tai välittäen kaikkia koskettavaa sanomaa (Suomen edustaja, joka saikin lehdistön puolelleen). Kapinalliset harvoin kuitenkaan kärkkyvät kärkisijoja. Lordikin musiikkigenrestään huolimatta toteutti aitoa eurooppalaista näkemystä: tulta, showta ja nähtävää.
Eurooppalaisten naapurirakkaus näkyy myös viisuissa: Pohjoismaat hellivät toisiaan pistesaalein. Samaa ymmärrystä on nähtävissä balkanilaisten kesken. (Huom. urheilussa on päinvastoin: naapuri on rakkain voitettava.) Vai arvotammeko hyvien naapurussuhteiden sijaan musiikkimakuamme samoin kulttuurisin koodein kuin naapurikansa?
Flirtti käy vielä sentään kulttuurien välisen viestinnän mittarista. Suomalaiset kehuivat, kuinka heidän Paradise Oskar osasi flirttailla sopivasti kameroille, mutta tuskin etelä-eurooppalainen sitä tulkitsi muuksi kuin kainoksi hymyksi. Paljaat sääret, notkea vartalo, avonainen kaula-aukko (tai selkä!) toimivat aina viihteen eurooppalaisella kulttuurikentällä.
Kreikka vielä sinnittelee kulttuuriperimällään vuosi toisensa jälkeen: pop-esityksissä on omintakeista kansallista tyyliä sekä skenografiaa koristavat antiikkiset pylväät (ne lienevätkin ainoat pystyssä olevat muuten talouden ja saasteiden murtamassa maassa). Minun ääneni menee siis Kreikalle: ”twelve points, douze points!”
Euroviisut ei mielestäni seuraa aikaansa; ne eivät edusta katsausta Euroopan valtioiden sen hetkisistä musiikkitrendeistä. Sen sijaan Euroviisut edustaa omaa ylikansallista genreään, ja toisaalta niissä kohtaa kansalliset isänmaallisuudet hyvässä hengessä.
Jos Euroviisut jatkaa tällaisenaan, näkemykseni on, että tulevaisuudessa(kin) voittaja Balkanista laulaa englanniksi tarttuvaa kertosäettä, vetkuttaa lanteitaan, decoltétaan, sääriään, taustalla heiluu henkeäsalpaavan vauhdikas tanssiryhmä, valot vilkkuvat ja tähtisade räjähtää 3D-päätteeltä katsojan silmille. Tylsistyttävää. Arpoisivat edes kielen, millä kukin edustaja maansa viisun esittäisi. ”And the Finnish language goes to – -; Et la langue Finnois est donnée à – -” Kuka on (epä)onnekas ja kuka vetää parhaan eurooppalaisen shown?
****
Eurovision Song Contest – the mega event of Europe hated by the intelligentsia but followed by all – is a fine proof of the state of modern multicultural Europe, i.e that of the unified Europe. The contest dazzles like any other show or event around the globe ready to cause sudden deaths for the elderly and glittering levels of excitement for the teens. Euro-pop is speeding bounces in English. Yet, there always are a few rebels differentiating from this main stream culture (e.g. the operatic performance from France) or conveying a deeper message (the Finnish representative winning the hearts of press). Rebels seldom win, even Lordi (the heavy band winner some years ago) promoted the true European culture: fire and partytime.
In the song contest Europeans care for their neighbors (unlike in sports, where winning the neighboring country brings the greatest patriotism out). The Nordic countries once again blessed each other with points. The same occurred among the Balkans. Or do we value the taste in music based on cultural similarity rather than maintaining smooth neighbor-relations?
A point in measuring culture based communications is the concept of flirting. When a Finn flirts to the camera, an Italian merely interprets it as a vague smile. Sexy legs, flexible dance moves, open decolté (or back! as young Dane proved) always have a place in the European culture of entertainment.
Greece is an example of a country that persistently adds to its pop-pieces peculiar national tone with images of the ancient pillars (the only standing proofs from a country struck by poor economics and increasing pollution). Therefore, I cast my vote to Greece: ”twelve points, douze points!”
The song contest has fallen behind its time; the songs do not represent the actual trends of the national music industries in Europe. Furthermore, Eurovision has become a unique supranational genre, and on the other hand, the feelings of national patriotism meet in the Contest with good faith.
It is easy to predict the winner (also) in the future: the Balkan winner sings in English an easy catchy tune with whipping hips and legs while at the background the dancers perform breathtaking moves, lights flicker and the stardust explodes from the 3D-terminal to the spectator’s home sofa. Boring. At least they could draw for every contestant a European language one should perform the song in. ”And the Finnish language goes to – -; Et la langue Finnois est donnée à – -” Who will be (un)lucky one and who runs the best European show?
